Haavikon rahat III

Tämä postaus on suoraa jatkoa edellisiin, joten jos rahateema kiinnostaa niin kannattaa aloittaa niistä. Käsittelyssä on siis edelleen Haavikon Kaksikymmentä ja yksi, joka on enimmäkseen eeppistä runoa sisältävä kokoelma, kirjoitettu aikana jolloin eeppisen runon on moneen kertaan sanottu jo kuolleen lajina. Kaksikymmentä ja yksi –kokoelman jälkeen tätäkin väittämää pitää vähän tarkistaa. En muista Suomen kirjallisuudesta vastaavaa esimerkkiä postmodernista runoeepoksesta. Kaksikymmentä ja yksi käyttää hyväkseen monen mielestä jo täysin loppuun kaluttua kalevalaista materiaalia, tai keskiaikaisia kronikoita Bysantista (Mikael Pselloksen Chronographia eli Neljätoista hallitsijaa) ja Venäjältä. Tämän lisäksi se purkaa ja määrittelee uudelleen juuri niitä asioita, joita eepoksissa on yleensä pidetty keskeisinä, kuten hallitsijoita, jumalia, sankareita, suuria kertomuksia myyttisestä Alusta tai puhujan ja hänen yleisönsä oletettua hengenheimolaisuutta. 

Kokoelmassa on eeppisen aineksen lisäksi myös useita lyyrisiä pysäytyksiä, joissa kerrottujen tapahtumien kronologia murtuu tai katoaa hetkeksi taka-alalle, ja tilalle tulee Haavikolle tyypillinen aforistinen, kryptinen ja niukka ilmaisu. Eräs tällainen runo on numero 26, jota olen nähnyt pari kertaa myös siteeratun:

Kun sinun ei tarvitse toivoa, ei tarvitse pelätä,
ei pelätä, ei vihata.

Kun sinun ei tarvitse pelätä, sinun ei tarvitse vihata,
eikä toivoa.

Kun sinun  ei tarvitse vihata, ei tarvitse pelätä,
eikä toivoa.

Kun sinun ei tarvitse toivoa, sinun ei tarvitse toivoa,
eikä toivoa.

Aluksi luin runon useaan kertaan enkä ymmärtänyt sitä. Mitä vikaa on toivossa, jonka sanotaan usein olevan viimeinen joka ihmiselle jää jos kaikki muu otetaan pois? Toivon heittäminen on elämästä luopumista, näinhän usein ajatellaan. Tässä runossa toivoon liittyy kuitenkin kaksi kääntöpuolta, pelko ja viha. Jos toivoo, niin pelkää, ja jos toive osoittautuu turhaksi niin vihaa – joko itseään turhan toivojana tai kaikkea sitä mikä esti toivetta toteutumasta.

Unohdin tämä runon joksikin aikaa kunnes törmäsin samaan ambivalenttiin toivoon kokoelmassa uudelleen toivomusrahojen yhteydessä. Runossa 9 yksi suomalaismiehistä, Vareksenpoika, joutuu Konstantinopolissa vankilaan, ja samassa sellissä oleva sotilas antaa hänelle pussin, jossa on kolme taikarahaa. Sotilas antaa rahat, koska haluaa itse päästä niistä eroon. Rahoilla saa toivoa kun ne heittää veteen, yhden kerran kullakin, ja rahat ovat kiertäneet monella omistajalla ennen päätymistään sotilaalle. Lahjan antaja kuitenkin varoittaa sitä käyttämästä:

Älä koskaan toivo, älä koskaan, älä mitään,
älä ikinä,
kolme toivomusta, ja minä haluan päästä niistä eroon,
etten minä joutuisi kiusaukseen ja toivoisi jotain,
ota ne, ja tässä on niitten kukkaro.
Sen nahkaan, sisäpuolelle on kirjoitettu luettelo miehistä,
jotka ovat jättäneet nämä rahat käyttämättä,
rahat pöytään latomatta.
Jotka ovat menneet toivomatta, tinkimättä, onneltansa.

Saduissahan haltiattaren kolme toivomusta on aina pirullisen ambivalentti lahja, jonka käyttäminen ei johda loppupeleissä mihinkään muuhun kuin takaisin alkutilanteeseen. Kaksi toivetta käytetään rikkauden tai muun hyvän toivomiseen ja kolmas näistä toteutuneista toiveista vapautumiseen. Kaksikymmentä ja yhdessä on myös tällainen toivomusjuoni, mutta sen lopputulos on konventioista poikkeava, sillä toivominen on nyt muuttunut vaaralliseksi.

Älä toivo!
Kaikista hirviöistä toivo kaikkein julmin, katalin,
sitkein,
pelko hyödyllisin, hybris kaiken tuhoava,
älä toivo!

Näin puhutellaan runossa 11 Vareksenpoikaa, kun suomalaismiehet Sammon ryöstöä seuraavassa takaa-ajossa merellä alkavat toivoa tuulta. Vareksenpoika käyttää lopulta Niilillä kaksi toivomusrahaa, joistä jälkimmäinen menee edellisen toteuttaman toiveen kumoamiseen. Kolmannen rahan hän pitää itsellään kunnes toteuttaa sillä yhden konkreettisen toiveen Moskovan porteilla.

Minulle tämän toivomusrahan tulkinnallinen avain löytyi runosta 9, kohdasta, jossa nimetön sotilas antaa Vareksenpojalle lahjansa, mutta kieltää sitä käyttämästä: ”Ja tahdo, Vareksenpoika, älä toivo koskaan”. Edelleen samassa runossa sotilas sanoo itsestään kryptisesti näin:

Minä olen uskaltanut olla toivomatta.
Jätän sen taakan nyt sinulle.
Se on keisareitten taakka
[–]
Minä teen tehdyn tekemättömäksi, tulemattoman tulevaksi,
minä käytän rahassa olevan tahdon.

Toivomisen sijaan sotilas suosittelee tahtomista – molemmat asioita, jotka jotenkin sisältyvät rahaan yhtä paljon kuin sitä käyttävään subjektiinkin. Rahassa oleva tahto viittaa rahaan abstraktina potentiaalisuutena: se voi muuttua miksi tahansa.  Ja rahan käyttäjä käyttää tätä ominaisuutta oman tahtonsa toteuttamiseen. Tässä ollaan jo aika modernin rahakäsityksen piirissä, kaukana edellisessä postauksessa mainitusta keisarin rahapajasta. Tai sitten ”keisareitten taakka” on vain demokratisoitu kaikkien kannettavaksi.

Kirjallisuudessa raha saa usein maagisia ominaisuuksia: sitä kuvataan ikään kuin itsenäisenä agenttina, joka ei ole subjektien hallittavissa, mutta näin ei mielestäni ole Haavikon kohdalla. Tai sanoisin, että Haavikon rahakäsitys on kompleksisempi. Ero ”rahallisen rahan” ja maagisen toivomusrahan välillä tehdään esimerkiksi runossa 33, jossa kerrotaan viimeisen toivomusrahan kohtalosta.

Raha tahtona on näkemys, jonka mukaan raha on aktiivinen, konkreettisia muutoksia maailmaan tuova voima. Sen sijaan raha toiveena on fataali: liian iso, liian abstrakti, hallitsematon, tuhoisa. Kuinka usein talouskriisi lähteekään liikkeelle liian suuriksi kasvaneista tuotto-odotuksista, so. toiveista? Toisaalta Haavikko, joka kyllä tunsi taloushistoriaa, ei voinut olla tietämätön siitä seikasta, että juuri toiveille suuri osa taloudesta on rakennettu.

Mainokset

4 kommenttia artikkelissa “Haavikon rahat III

  1. Hei taas,
    Toivon teema on kiinnostava ja kauhaisee monia isoja asioita, se on myös eeppisessä traditiossa läsnä, ja toivosta on ambivalentisti tai peräti negatiivisesti lausahtanut kai moni, Nietzschen mukaan toivo vain pitkitti ihmisen kärsimyksiä…. Hoffnung: sie ist in Wahrheit das übelste der Übel, weil sie die Qual der Menschen verlängert…

    • Joo, toivossa on tässä kokoelmassa tosiaan jotain nietzscheläistä. Haavikon tapaa käsitellä rahaa runoissaan on pidetty usein ainoastaan osoituksena joko materialismista tai sitten ironisesta suhtautumisesta materialismiin. Minusta raha on Haavikolle monikerroksisempi asia. Kytkin Kaksikymmentä ja yksi -kokoelman ambivalentin toivon rahaan juuri tuon toivomusrahamotiivin kautta. Siinä minusta Haavikko asettaa useita rahakäsityksiä päällekkäin ja voidaan niissä nähdä jonkinlainen evoluutiokin. Ensin on maaginen ja konkreettinen raha, joka edustaa keisarin valtaa, sitten on raha toiveena (tai fantasiana kaikkien toiveitten täyttymisestä). Ja lopuksi on raha abstraktiona, ”mielen raha”, kuten Marx muistaakseni ensimmäisenä sanoi. Tähän monikerroksisuuteen viitataan loppupuolen runossa 33: ”On rahoja, on taskussa, ja mielessä enemmän./Ei sitä rahaa, toivoa, jota Vareksenpoika säilytti./On rahallista rahaa”.

  2. Olisiko raha toiveena sittenkin väärää rahaa ja eräänlainen keisarin rahan peili, jota vasten oikea raha aina määrittyy. Tällöin kummallakin olisi paljonkin tekemistä keskenään ilman jyrkkää erillistä identiteettiään (siis olemalla eri rahoja). Seuraavat kaksi Derridan kysymystä pohtivat samaa: ”Eikö totuus pääomasta […] sikäli, kun se tuottaa intressiä ilman työvoimaa eli toimiessaan pelkästään itse […] ole väärä rahaa? Onko olemassa todellista eroa todellisen ja väärän rahan välillä, kun pääoma on voimassa” (Given Time: 1. Counterfeit Money, 124) Haavikko voisi olla pääomassaan herkillä, kun hän ei (ehkä) tee eroa oikean ja väärän välillä tai ei ainakaan hyväksy käsitystä yhdestä ja oikeasta rahasta todellisimpana kertomuksena rahasta.

    • Tavallaan kysyin tuon saman retorisen kysymyksen oikean ja väärän rahan erosta ensimmäisessä postauksessani. Väärän rahan erottaa oikeasta auktoriteetti: antiikin aikana keisarin mahtikäsky ja modernina aikana valtio (tosin ylikansallisiakin valuuttoja on jo olemassa). Koska Haavikon runoelma sisältää erilaisia historiallisia tasoja (eräässä mielessä se imitoi keskiaikaisia kronikoita, eräässä mielessä se taas on allegoria Suomen ja Neuvostoliiton suhteista), niin tuntui luontevalta olettaa, että Haavikko käyttää arkaaista ja modernia rahakäsitystä rinnakkain.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s