Luettua: Hustvedt, Kaikki mitä rakastin

Liityin äskettäin Goodreads-palveluun, mutta en ole liittänyt sinne vielä yhtään kirja-arviota tai lukulistaa. Ensimmäinen syy tähän on varmaankin se, että homma vaikuttaa ainakin näin alkuvaiheessa työläältä. Kuinka kaukaa se lista pitäisi aloittaa, parinkymmenen vuoden takaako? Toinen syy on se, että lukemiseen liittyy minulla miltei poikkeuksetta aina jokin työ: pitää kirjoittaa kritiikki tai artikkeli tai opettaa jotain juuri tähän kirjaan liittyen. Yleensä niissä keskusteluissa, joita käydään ajankohtaisista kirjoista olen aina auttamattomasti myöhässä – keskimäärin pari vuotta, jolloin keskustelukin on jo hiipunut. Vain hyvin pakottavista syistä olen lukenut kirjan painotuoreeltaan, ja silloin lukemista on siivittänyt jokin aivan erityinen polte, joka on saanut vakuuttumaan siitä, että seuraava tärkeä askel elämässä on juuri tämän lukeminen. Yllättävän usein näin onkin ollut; luotan vaistooni.

Siksi olen pikku hiljaa luopunut ajan tasalla olemisesta jonkinlaisena yleisperiaatteena tai lukemisen ihanteena ja valinnut kirjat muiden kriteerien perusteella. Silti haluaisin kommentoida niitäkin kirjoja, joita esimerkiksi kesällä tuli luettua, ja joihin ei liittynyt mitään ulkopuolista velvoitetta. Ajattelin tehdä sen täällä.

Kirjoista ensimmäinen on Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (2003). Motiivit lukemiseen olivat seuraavanlaiset: 1) Se löytyi kirjaston poistomyynnistä hintaan 20 snt, 2) Hustvedtilla kuten puolisollaan Paul Austerillakin on vankka lukijakuntansa, joten koska olin Austeria jo lukenut, niin ajattelin, että hyvä olisi tuntea tämäkin, on ainakin sitten perustellumpi mielipide kirjasta, jota aikanaan kovasti meilläkin kehuttiin; 3) Olin heinäkuussa lähdössä naisporukassa vaeltamaan, ja ajattelin, että Hustvedt on sopivaa retkiluettavaa. Jos kirja osoittautuisi sietämättömän huonoksi, voisin aina surutta jättää sen taukotuvalle luettavaksi ja näin tehdä palveluksen jollekin toiselle retkeilijälle.

Jossain vaiheessa sitten tosiaan harkitsin puolivälissä olevan kirjan jättämistä Lappiin autiotuvalle, mutta muutin kuitenkin mieleni ja luin sen loppuun makuuvaunussa välillä Rovaniemi-Riihimäki, koska muutakaan luettavaa ei juuri ollut. Hustvedtin romaani ei ollut sietämättömän huono, mutta juuri sellainen keskinkertainen ”lukuromaani”, jota ilman pärjää mainiosti.

Se kertoo kahden newyorkilaisen taiteilijaälykköperheen elämästä noin 20 vuoden ajalta. Leo on taidehistorian tutkija, joka kirjoittaa aneemisen näköistä tutkimustekstiä vuodesta toiseen. Bill on taidemaalari, johon Leo tutustuu, ja josta tulee hänelle innoittaja ja ystävä. Leon vaimo Erica on kirjallisuudentutkija (mistä näitä riittää!) ja Billin ensimmäinen vaimo Lucille on runoilija. Billin malli, muusa ja vaimo numero kaksi Violet tekee naistutkimusta, tai jotain sinnepäin. Ensimmäinen moite: henkilöt eivät käy dialogia, tai dialogin varjolla he luennoivat toisilleen ja siinä sivussa myös lukijalle mistä tahansa korkeaa abstraktiotasoa vaativasta aiheesta kuten hysteria tai abstrakti ekspressionismi. Toinen moite, edellistä vakavampi: kirjassa käytetään tolkuttomasti aikaa taulujen kuvaamiseen ja niistä keskustelemiseen. En ymmärrä, miksi? Mitä meille välittää kuvaus, vaikka kuinkakin yksityiskohtainen, fiktiivisestä taulusta? Ynnä siihen minäkertojan (Leo) päälle liimaama selitys? Eikö tätä voida pitää jo kuvataiteen halveksimisena? Kolmas moite on konventionaalisempi: minulle tuli lukijana vaikutelma siitä, että Hustvedt ei oikein tiedä, mitä hän kirjansa suhteen tekisi, koska pitkähkön romaanin loppupuoli näyttää olevan ihan eri sarjaa kuin alku. Billin pojan Markin paljastuminen pahimman luokan psykopaatiksi alkoi muistuttaa jo ihan perinteistä trilleriä – tosin sillä erotuksella, että tarinan kehyksenä olivat New Yorkin kuvataidepiirit. Jos jotain hyvää tästä pitäisi sanoa, niin kirjan loppupuolella vanhenevan Leon elegian sävyinen hyvästijättö kaikille rakkailleen oli kaunis, mutta siihen pääsemiseksi piti kahlata liian pitkä matka.

Summa summarum: Lukuisien vastaavanlaisten kokemusten seurauksena olen oppinut kavahtamaan kirjojen kohdalla myyntitermiä ”lukuromaani”. Ne eivät selvästikään ole minua varten.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s