Haavikon rahat II

Nämä Haavikko-postaukset ovat pohjatyötä artikkelia varten, jota olen tekemässä Haavikon Kaksikymmentä ja yksi (1974) –runoelmasta. (Pahoittelen, että runojen typografiset asettelut eivät ole mitä pitäisi; en saa sisennyksiä näkymään oikein, säejako on kuitenkin kohdillaan.)

Kutsun teosta runoelmaksi siksi, että Kaksikymmentä ja yksi on eeppisen runoelman kehystä ja ideaa hyväksi käyttävä kokoelma, jossa vuorottelevat pitkät kertovat jaksot ja Haavikolle tyypilliset aforistiset lyhyet runot, jotka sekä liittyvät näihin pitempiin että voidaan lukea myös irrallisina.

Taustasta vähän: Haavikolla oli hyvin kompleksinen suhde suomalaiseen kansanrunouteen. Sehän edusti a) mitallisuutta, josta modernistit pyrkivät eroon tykkänään ja b) nationalismia, josta sodan jälkeinen mutta sen kokenut modernistipolvi halusi eroon myös. 1950-luvulla vielä vallitsevaa kansallista estetiikkaa Haavikko kutsui ”ryijykulttuuriksi” ja sanoi Martti Haavioon viitaten mm. seuraavaa: ”meidän piti täällä vain laulaa kansanlauluja ja elää epä-älyllistä elämää” (Bagh, Sininen laulu, s. 296). Toisaalta sitten samainen Haavikko kirjoittaa myöhemmin Kullervon tarinan (1982) sekä Rauta-ajan (1982), jonka kirjaversion alussa lukijaa pyydetään unohtamaan kaikki se, minkä hän Kalevalasta tietää. Sekä sitten tämän runoelman Kaksikymmentä ja yksi, joka kertoo oman, 1000-luvun alkuun sijoittuvan samanaikaisesti historiallisen ja myyttiä uudelleen luovan version Sammon ryöstöstä.

Lyhyt synopsis: (runot 1-11)Kaksikymmentä ja yksi on miehiä veneessä, joka lähtee vuonna 1041 soutamaan Nevajokea ylös kohti Pohjaa eli Bysantin keisarikuntaa. Reitti noudattelee viikinkien vaellus- ja kauppareittejä joita myöten Bysantin esineistöä on päätynyt meillekin saakka. Miehet haluavat orjiksi keisarille eli töihin kahdeksi vuodeksi ja heidät laitetaan keisarillisen palatsin vartiomiehiksi. ”He vartioivat Palatsia, ja Portteja, ja sitä paikkaa/jossa raha syntyy.” Keisarin vallan ydin on kullasta rahaa lyövä kone, joka suomalaismiehille on Sampo, se joka takoo pelkkää hyvää. Miehet päättävät ryöstää sammon ja soutaa Välimerelle, kun Pohjan akka eli keisarinna Zoe (joka miehensä kuoltua on Bysantin todellinen hallitsija) lähettää sotalaivueensa heidän peräänsä. Syntyneessä taistelussa sampo putoaa mereen. (runot 12-18) Miehet lähtevät tämän jälkeen etsimään Niilin lähdettä eli maailman alkupistettä Afrikasta. Matkalla kuolee heistä useita eikä Niilin alkupistettä tietenkään koskaan löydetä. (runot 19-35) Afrikasta miehet soutavat takaisin pohjoiseen eli Konstantinopolin ohi Mustallemerelle ja edelleen Venäjälle. Seuraavat tapahtumat liittyvät Venäjän kaupunkien Novgorod, Kiova, Tver, Jaroslav ja Moskova välisiin keskinäisiin sotiin ja tataarimiehityksen aikaan, jolloin Moskova nousee vähitellen valtakeskukseksi. Kokoelman viimeisen osan runoissa ollaan jo 1300-luvulla, mutta samat soutajamiehet ovat edelleen henkilöinä mukana. Lopussa mainitaankin, että matkalle lähdettiin kahdeksi vuodeksi, mutta kolmesataa vuotta meni paluuseen.

Kokoelma päättyy säkeisiin jotka voisivat olla sitaatti tai kooste Suomen Kansan Vanhoista Runoista:

tulli luodest suuri tuuli, tulli uogu, vôttis aeru
kun ois maalle päässyt, niin ois ollut vaikka kuinka
rikas maakunta
sendäh on tämä maailma köyhä, meri pohatta,
kun samppu mereh kaatui

Ollaan ajassa ennen legendan alkamista, tapahtumissa jonka tuloksena syntyvät kertovat runot, jotka myöhemmin luemme, Lönnrotin ansiosta, kokoelmasta nimeltä Kalevala. Kaksikymmentä ja yksi sekä korostaa kerrottujen tapahtumien historiallisuutta, usein hyvinkin tarkasti – ikään kuin kertoja olisi hallitsijan kronikoitsija – että pyrkii toistuvasti häivyttämään historiallisen ajan ja paikan ja siirtymään myyttiseen alkuun.

Raha on kokoelmassa keskeinen elementti: todellinen ja maaginen samanaikaisesti. Se on läsnä joka paikassa niin toiminnan alkusyynä tai päämääränä kuin vertauksissakin.
Kokoelman alussa suomalaismiehet lähtevät hakemaan Bysantista töitä:

Kaksikymmentä, he kaksikymmentä myivät itsensä
vuokralle
kahdeksi vuodeksi, ja saivat rahaa, hopeaista.
Yhteen laskien he möivät yhden kokonaisen orjaniän keisarille, Bysantille,
Neljäkymmentä vuotta, täysiä miehenvuosia. (10)

Miesten työpaikka on keisarillisen palatsin sisäosassa oleva huone, jonne eivät pääse kukaan muu kuin hallitsija ja työtä tekevät orjat – huone, jossa lyödään kullasta rahaa. Kukin keisari sulattaa edeltäjänsä kultakolikoita ja painattaa niihin oman kuvansa. Tämä kullan muutosprosessi on Haavikolle vallan ydin:

sulatetaan raha, tarjotaan sulatettu sula kulta vallan
juotavaksi, maistettavaksi että se on yhtä vahvaa,
ja se joisi, jos ei olisi jo kyllin juonut, juopunut
vallasta, joisi kivisestä astiasta, korkeasta
joisi, nostaisi kivisen maljan, joisi tulisen kullan. (28)

(Rytmisesti upea jakso, josta otin tähän vain pätkän.) Suvereenin valtaan ei siis riitä kulta sinänsä, vaan oikeus painattaa siihen kuvansa tai nimensä. Raha on aina hallitsijan tai hallinnon rahaa, siksi raha edustaa paitsi nimellisarvoaan myös rahan asettajaa.

Haavikon tavassa kuvata rahaa hallitsijan vallan kuvana on jotakin samaa kuin Ezra Poundilla; tosin tietoa suorasta vaikutussuhteesta minulla ei ole (mikä ei tietenkään todista etteikö sellaista olisi ollut). Poundin valtavassa Cantos-kokoelmassa on useita rahasta kertovia runoja, kuten tämä, Canto XVIII, jossa Marco Polo kertoo miten Kublai kaani tekee omaisuutta tyhjästä, vain painamalla hallitsijan yksioikeudella sinettinsä paperiin. Todistamme siis paperirahan käyttöönottoa vuosisatoja ennen kuin se yleistyi Euroopassa. Mulperipuun nilasta (tai niin minä tuon bast-sanan kääntäisin) tehtyyn paperiin merkitään arvoksi jotain, jonka Polo kääntää Euroopassa tuolloin käytössä oleviin rahoihin tornesel (Toursin hopeakolikko), bezant (Bysantin kultaraha), groat (englantilainen keskiaikainen hopearaha).

They take bast of the mulberry-tree,
That is a skin between the wood and the bark,
And of this they make paper, and mark it
Half a tornesel, a tornesel, or a half-groat of silver,
Or two groats, or five groats, or ten groats,
Or, for a great sheet, a gold bezant, 3 bezants,
ten bezants;
And they are written on by officials,
And smeared with the great khan’s seal in vermilion;
And the forgers are punished with death.
And all this costs the Kahn nothing,
And so he is rich in this world.

Olennaista on siis että keisari tässäkin tekee rahaa, mutta tyhjästä, koska raha ei perustu muuhun kuin puhtaaseen auktoriteettiin ja Polo, joka seuraa tätä taikatemppua kutsuukin kaania alkemistiksi. Mutta valtakunnassa voi olla vain yksi virallinen alkemisti: jokainen muu, joka tätä yrittää, tuomitaan kuolemaan.

Kiinnostava kysymys: mikä siis pohjimmiltaan erottaa rahan tekemisen sen väärentämisestä?

Palaan tuohon maagiseen rahaan vielä jatkossa.

Mainokset

3 kommenttia artikkelissa “Haavikon rahat II

  1. Innostuin vielä lisäämään kommentin tähänkin. Kysymys rahan tekemisen ja väärentämisen erosta on tosiaan olennainen tässä, lakonisesti kerronnan lomassa todetussa dramaattisessa uhkauksessa, että (rahan) väärentäjät tuomitaan kuolemaan. Väärentäjissä ehkäpä asuu aina mahdollinen vallan haastaja ja kapinallinen – ajatellaan vain vaikka antiikin kyynikoita, jotka tahtoivat lyödä rahaan uuden leiman ja haastaa vallitsevia käytäntöjä, pankkiirin poika Diogenes (tai hänen isänsä?) väärensi rahaakin. Tästä tulee mieleen toinen vallankäytön paikka ja kirjallista väärentämistä koskevassa tutkimuksessa pitkään vallinnut pyrkimys tarkastella plagiointia valtakysymysten kautta. Sen mukaan aitouden puolustajat suojelevat vain valtaansa (ja yksinomaista oikeuttaan hyvään makuun) tuomitsemalla väärennökset alempiarvoisiksi. Plagioinnin käsitettä on pidetty usein juuri eliitin käyttämänä ulossulkemisen ja marginalisoinnin keinona, oman aseman puolustamisena. (Olen pohtinut toisaalla sitä, mikä erottaa esteettisesti alkuperäisen teoksen plagiaatista, kauempana historiassa eli 1600-luvun käsityksissä, mutta ei siitä sen enempää. . .)

    • Kun katsoo vähän alkemian historiaa, niin huomaa, että hallitsijat ovat aina olleet erittäin kiinnostuneita alkemistien toimista ja joskus palkanneetkin sellaisia tai harrastaneet alkemiaa itsekin. Mutta sitten kun alkemistit ovat epäonnistuneet, niin heitä on saatettu jopa teloittaa julkisesti rahanväärentäjinä.

      Tuo kyynikkoviittaus on kiinnostava: oliko kyynikoilla siis anarkistisia piirteitä, jos he eivät hyväksyneet rahoissa olevia hallitsijan tai jumalien kuvia? Millaisia olisivat olleet kyynikoiden vaatimat uudet leimat?

      • En tunne tarkempia yksityiskohtia sen suhteen, mutta kun lukee antiikin kyynikoiden elämäkertoja, niissä mainitaan usein heidän rahaa halveksivista teoistaan. Diogenes Sinopelaisesta kerrotaan, että hänen isänsä ja hän itse jollain tavalla sekaantuivat Sinopen valuutan väärentämiseen tai ehkä paremminkin muuttivat tai turmelivat käytössä olevia kolikoita leimaamalla ne uudelleen, ja siitä alkoi heidän kosmopoliittinen pakolaisuutensa. Joidenkin tarinaversioiden mukaan lupa tai suoranainen käsky kolikoiden uudelleen leimaamiseen olisi tullut (Delfoin) oraakkelilta. Nomisma:n halventaminen tuli sitten metaforisemmin kyynikoiden tunnuslauseeksi, ja se viittasi sekä vallitsevan valuutan että vallitsevien tapojen ja auktoriteetin halveksuntaan. Luin jostain antiikin numismaatikojen lehdykästä joskus, että tarina väärentämisestä voisi olla tosi, koska Diogeneen ajoilta n. 350 eaa. on viitteitä valuutan muuttamisesta ja ajalta olisi löytynyt väärennettyjä sinopelaisia kolikoita, joissa puuttuu aitojen kolikkojen auktoriteetin nimi ja tilalla olisi jokin muu leima. Mutta en ole tsekannut tätä, joten tämä voi nyt olla aika epätäsmällistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s